Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 5

Torisenolta Vuontisjärvelle

Maanantai-aamulla sateen lakattua sää oli harmaa ja ankea. Söimme aamupalaa hivenen alakuloisissa fiiliksissä. (Lienee turha mainita, että Pulmua ei aamupala ja kuivamuonat kiinnostaneet. Eilisiä kalanpaloja hän vähän näiversi ja muutamia kuivalihan kokkareita raksutteli kuivana.) Aamupalan jälkeen pakkasimme leirimme taas kerran kasaan. Pulmu lataili akkuja ja makoili viimeiseen saakka paitaani kääriytyneenä. Loimme viimeiset katseet Torisenon leiripaikalle. Reittimme oli saavuttanut lakipisteensä ja nyt lähdimme palaamaan takaisinpäin - reitti tosin erosi menomatkasta ja suuntasimme kohti tämän päivän etappia, Vuontisjärveä.

Pulmu ottaa lunkisti, kun leiriä paikkallaan.

Sää muuttui pian kauniiksi ja aurinkoiseksi, mutta alakuloinen oloni ei väistynyt. Tajusin pian mistä oloni johtui. Tankkaus oli suoritettu vähän normaalia kevyemmin ja energiani olivat aivan lopussa. Välipalakeksit ja auringonkukan siemenet eivät helpottaneet hyytynyttä olotilaani. Ensimmäisen puropahasen kohdalla tuikkasimme kaasukeittimen siniseen liekkiin ja keitimme pastalounaan. Pian syömisen jälkeen oloni alkoi kohota lähes eksponentiaalisesti ja matka jatkui taas hilpeissä merkeissä.

Lounastauon jälkeen Ossin ja Pulmun filosofinen hetki.

Poromiesten kämppä matkan varrella.

Päivän reitti (8 km) piti sisällään vähän raskaampia nousuja ja laskuja pitkin rakkaisia harjuja. Aikaa taukojen pitämiseen ei enää loppumatkasta ollut, sillä harjuilla puhaltava äkisti alkanut tuuli enteili sadetta. Pian ukkonen jo jyrähteli naapuritunturin yläpuolella. Leiripaikkamme oli harjusta järvelle ulkoneva pitkän mallinen hiekkatasanne, jonne ehdimme juuri ennen sadetta. Laittaessa teltan viimeisiä tappeja maahan alkoi sade piiskaamaan rantaa ja järveä. Ehdimme nipin napin teltan suojiin kuuntelemaan sateen huminaa. Pian ukkonenkin jyrähteli yläpuolellamme. Uskomattoman hyvä ajoitus!

Sateelta turvassa.

Sadetta kesti tunnin verran (juuri sopiva aika pikku tupluureille), jonka jälkeen aurinko alkoi taas paistaa. Ilta oli kaunis ja seesteinen. Pulmu piti kovasti rannasta ja tepsutteli pitkin rantahiekkaa, kaivellen välillä kuoppia märkään hiekkaan. Illalla Pulmu intoutui syömään Ossin hänelle keittämää harjusta. (Jes! Se söi jotain!)

Sateen jälkeen paistaa aurinko. Pulmu kuopankaivuu-puuhissa.

Kaunis auringonlasku pysäytti myös pienen koiran ihailemaan järven tyyntä pintaa.

Yöllä satoi toistamiseen, mutta tiistai-aamuun mennessä aurinko taas porotti ja kuumensi telttaa. Miten nopeasti säätila voikaan Lapissa ja tuntureilla vaihtua!! Pulmu oli heti aamusta aivan uuvahtanut ja makaili makuupussissaan meidän touhutessamme aamupalojen kanssa. Pitkällinen ruoasta kieltäytyminen yhdistettynä luonnossa liikkumiseen alkoi nakertaa Pulmun voimavaroja... Katsellessamme laihtunutta ja väsynyttä koiraa, alkoi omakin mieli muuttua vähän apeaksi, sillä huoli Pulmun hyvinvoinnista alkoi kaivertaa mieltä. Tästä syystä olimme jo aiemmin päättäneet lyhentää vaelluksemme kestoa yhdellä päivällä ja pysyimme päätöksessämme. Aamulla Pulmu sai kuivamuona-keitetty harjus -aterian, mistä koira ronkki kalan erilleen nappuloista ja söi vain kalan. (Onneksi söi edes jotain!)

Vuontisjärveltä Kutukoskelle

Jatkoimme tiistaina matkaamme Vuontisjärven vaaleilta hiekkarannoilta kohti Kutukosken autiotupaa.  Kyseessä oli siis sama hyväksi todettu kohde, jossa yövyimme ensimmäisenä vaellusyönämme. 

 

Vuontisjärveltä oli Kutukoskelle matkaa 6,5 km. Matka oli lyhyt, mutta raskas, sillä poropolkuja ei ollut juurikaan tarjolla ja reitti kulki pitkään loivasti ylöspäin märkien suotyyppisten ryteikköjen halki. Pulmua piti välillä kantaa sylissä, sillä vaivaiskoivupusikoiden ja märkien suonsilmä-tyyppisten sammallammikoiden yhdistelmä oli pienelle koiralle turhan haastava. Kun vihdoin pääsimme ylös tunturiin, sai hikinen taivaltaminen taas merkitystä. Maisemat olivat upeat ja sää kauniin aurinkoinen. (Miten voikaan olla niin kaunista! Miten voi taivas olla niin syvän sininen ja suuri! Ja ne tunturit joka puolella horisontissa...) Laskeutuessamme tunturilta alaspäin jokivartta kohden rämmimme taas kerran koivuryteikköjen halki ja Pulmu kulki "käsimatkatavaroissa". Kutukosken tuntumassa pääsimme tutulle mönkijäuralle ja loppu oli helppoa kuin heinän teko. 

Kutukosken autiotuvan pihapiirissä Pulmu tunnisti paikat ja oli kuin kotonaan. Itselläkin oli kotoisa olo ja nautin autiotuvan rauhasta lukemalla useamman tunnin ajan matkakirjaani. Iltasella autiotupa alkoi täyttymään, kun kaksi vaeltajaa asettui taloksi ja liittyi seuraamme. Pulmu oli kuin mikäkin vahtikoira ja haukkui taloon tulijoille kovasti (Mitä, eihän se ennen ole haukkunut?). Ehkä tämä oli jokin stressireaktio ja vieraille oli ilmoitettava, että autiotupa oli Pulmusten reviiriä... Pian pihakoira kuitenkin tyyntyi ja meni rinkan päälle järsimään puruluuta. 

Alkuyö meni autiotuvassa mukavasti, vaikka laverilla oli muitakin nukkujia. Yhden aikaan yöllä erämaan rauha kuitenkin järkkyi, kun autiotupaan ryysäsi vielä viiden hengen porukka, joka osasi pitää meteliä itsestään. Yö oli pitkä ja vähäuninen ja siihen liittyi myös episodi, jossa kävin lukemassa ulkona möliseville mullikoille vähän käytöstapoja. Pulmu oli onneksi sen verran pöyristynyt yöllisestä rynnäköstä, että ei osannut edes haukkua. Kehnotapainen porukka lähti onneksi aamuvarhain liikkeelle - ja me neljä alkuperäisasukasta + koira saimme torkkua vielä aamupäivän myöhäisiä tunteja rauhassa. Tästä autiotupayöstä voisi kirjoittaa yhden kokonaisen blogikirjoituksen, mutta jätän vatvomisen nyt sikseen. Kyseinen yö oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että Lapin kauneus houkuttelee kaikenlaisia kansalaisia "nauttimaan" luonnon rauhasta ja aina filosofiat eivät täysin kohtaa. (Sitä on vaikea ymmärtää miksi jotkut haluavat lähteä erämaahan örveltämään.)

Kutukoskelta Kalkkoaiville - Loppusuora

Aamupalan jälkeen keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme viimeiselle etapille. Tie Kutukoskelta Kalkkoaivintielle vei täsmälleen samaa reittiä kuin ensimmäisen päivän vaelluksemme. Tällä kertaa mönkijäura vei meitä tasaisesti ylöspäin tunturissa. Tie oli helppo, mutta tasainen ja loputtomalta vaikuttava ylämäki ei ollut suurta herkkua - etenkään, kun ilma oli harmaa ja samea. Välillä saimme niskaamme pienen pieniä sadekuuroja.

Pulmu kirmaili mönkijäuraa pitkin energisena ja iloisena. Energiaa pienessä koirassa oli vähän liikaakin, sillä Pulmu yllätti meidät lähtemällä jahtaamaan poroja ja katosi (!) hetkellisesti tunturikumpareen taakse. Luoksetulo oli karannut täysin lapasesta ja koira oli vapauden hurmasta sekaisin. Kun vihdoin saimme koiran takaisin niin Pulmu kytkettiin remmiin  ja loppuvaellus patikoitiin koira hihnassa kiskoen. Erämaan rauhaa ja poroja ei sovi häiritä... Hihnan käyttäminen tuntui todella rasittavalta usean hihnattoman päivän päätteeksi. (Tämä tunne oli varmasti molemminpuoleinen hihnan molemmissa päissä.)

Vihdoin koitti se hetki, kun auto alkoi häämöttä tunturin rinteessä. Ensin pienenä pisteenä ja sitten vähän suurempana. Kun lopulta pääsimme autolle niin alkoi sataa kovasti ja viimeiset katseet kohti tuntureita ja jokea jäivät lyhyiksi ja vaisuiksi. Edessä oli pitkä automatki halki kivikkoisen Kalkkoaivintien. Tie oli viikon aikana vettynyt, mutta tällä kertaa ajomatkasta selvittiin hieman reippaammalla tahdilla, koska kuski muisti entuudestaan parhaat ajoväylät ja ehkä ajo-otekin oli hieman rohkeampi kuin menomatkalla.

Vähitellen Kalkkoaivi ja Suomen käsivarsi jäivät taakse ja köröttelimme kohti Hettaa ja sieltä Puljun erämaan vierestä kohti seuraavaa kohdettamme - Sirkkaa. Sirkassa meitä odotteli mökki Ounasjoen varressa ja ajatuksena oli levätä pari päivää ja pudistaa erämaan pölyt harteilta ennen paluuta kotiin.
(Tämä onkin taas toinen tarinansa...)

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Miten vaellusviikkomme kaiken kaikkiaan sujui? Viikko erämaassa oli elämyksellinen ja ikimuistoinen. Olen aiemmin vaellellut Itä-Suomessa (Ruunaa) ja Karhunkierroksella Kuusamon tienoilla. Myös Irlannin nummilla ja vuorilla on tullut samoiltua sekä hengailtua Lapissa joen varressa kultavaltauksella. Ikinä en kuitenkaan ole näin konkreettisesti kokenut Suomen Lapin tuntureita ja erämaata kuin tällä reissulla. Jokaisena päivänä hämmästelin tunturien jylhää kauheutta ja mielettömiä maisemia. Enpä olisi osannut näin paljon toivoa.

Koiran kanssa vaeltaminen oli todella mukavaa. Pulmu sopi tiimiimme kuin nappi silmään ja hänellä oli oma selkeä roolinsa lauman vahtijana ja hyvän hengen ylläpitäjänä. :) Pulmu tosin aiheutti meille huolenaihetta syömättömyydellään. On vaikea ymmärtää millä voimilla pieni koira jaksoi vaeltaa kanssamme ilman riittävää energian saantia. Pulmu on aina ollut kovin hoikka, mutta viikon vaelluksen aikana koira laihtui ruipeloksi ja vyötärölinja kuroutui vinttikoiramaisiin muotoihin. Toisinaan koira oli todella uupuneen oloinen ja vetäytyi heti leirissä nukkumaan. Välillä energiaa riitti ylimäärin ja tällöin oli ihanaa katsella pienen koiran riemua jänkhällä kirmatessa ja uusia hajuja ihmetellessä. Mitä olisimme voineet tehdä toisin, jotta koiran ruokkiminen olisi sujunut paremmin? En osaa sanoa. Oppaissa sanotaan, että raakaravintoon tottunut koira oppii kyllä parin päivän jälkeen syömään vaelluksella kuivamuonaa. Missään ei kuitenkaan kerrota miten nirson koiran ruokkiminen noissa olosuhteissa olisi mahdollista... Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin. Päivämatkat olivat varsin maltillisen pituisia ja vaelluksen kokonaiskesto melko napakka. Kenties pidemmällä vaelluksella koira olisi jossain kohtaa alkanut syömään. Kenties ei.

Kalkkoaivilta Torisenolle ja takaisin. Mikä ihana tapa viettää kesälomaa, elää vahingossa viikko talviajassa ja kuunnella teltassa ukkosen jyrinää samalla, kun pieni pihakoira tuhisee makuupussissa ja vetelee sikeitä. Vaelluskenkien kanssa pääsee sinne minne auto ei enää pysty. Tarvitaan vain hyvät varusteet ja sopiva määrä retkievästä. Toisinaan on hyvä heittäytyä seikkailuun ja katsoa minne polku voi pienen matkalaisen kuljettaa. Mainittakoon, että erämaamatkailussa on toki se huono puoli, että siihen voi jäädä koukkuun. Uudet seikkailusuunnitelmat kytevätkin jo mielessämme... 

Tässä oli meidän tämän kesäinen vaellustarinamme. Toivottavasti se antoi inspiraatiota ja ideoita muillekin vaelluksesta haaveileville. Seuraavan fiilistelykuvaan lienee hyvä lopettaa tämä pitkällinen turinointi ja tarinointi. :)

Iloinen retkiseurueemme jossain Vuontiskeron lakeuksilla. :)

Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 4

Vuontisjoelta Torisenolle

Lauantai-aamuna lähdimme patikoimaan kohti pääkohdettamme, Torisenoa. Toriseno on joki, jonka kalastamisesta retkikumppanini oli haaveillut koko alkumatkan ajan. Matkaa etukäteen suunnitellulle leiripaikalle oli kuutisen kilometria eli luvassa oli lyhyehkö patikka.

Reittimme kulki kumpuilevien niittyjen, vaivaiskoivikkometsien ja harjujen yli. Ilma oli kaunis ja aurinkoinen. Pala sydäntäni jäi erääseen laaksoon, jonka kedolla kasvoi sinisiä kelloja. Maisema oli niin utopistinen, että odotin horisontista pelmahtavan paikalle vähintäänkin bronttosauruksia tai muita muinaisia eläimiä. Voi autuutta! Voi erämaan kauneutta ja moninaisuutta!

 

Seurueemme oli kevyin mielin ja maailman murheet eivät paljoa harteillamme painaneet. Pulmukin oli taas oma iloinen itsensä ja taittoi matkaa kevyesti. Tänä  kolmantena vaelluspäivänä Pulmu otti itselleen uuden roolin - lauman vahtimisen. Pulmu kipsutti Ossin (matkanjohtajan) jäljessä, mutta pysähtyi säännöllisesti tarkastamaan, että pysyin joukon jatkeena. Aivan kuin pieni pihakoiran penikka olisi aikuistunut reissun aikana. Pysähtyessämme tauolle, myös Pulmu asettui lepäämään välittömästi - joko maahan tai syliin. Koira oli viisastunut parissa päivässä ja ymmärtänyt, että vaelluksella on hyvä säännöstellä voimia  ja levättävä on silloin, kun siihen annetaan tilaisuus.

Lepohetki patikan varrella. Pulmu torkkuu.

Kepeää mieltä varjosti pieni huoli taivaalla havaitsemistamme kahdesta kotkasta. En tiedä ovatko kotkat vieneet koiria, mutta Pulmun kokoinen pikkukoira olisi petolinnulle helppo nakki. Onneksi Pulmu ei lähtenyt omille teilleen, vaan pysyi tiiviisti meidän välissämme. Kotkiakaan emme sen koommin nähneet eli aiheeton pelko taisi varjostaa vain rikasta mielikuvistustani.

Leiripaikkamme Torisenolla oli upea ja ainutlaatuinen. Pystytimme leirin joen rauhallisen suvannon viereen muodostuneeseen painaumaan, eräänlaiseen hiekkamonttuun. Leiri oli suojassa alhaalla eikä sieltä näkynyt viereiselle arolle, jonka poikki porot taivalsivat. Näin saimme olla mukavan lokoisasti rauhassa ja Pulmun mieltä villitseviä asioita (= poroja) ei leiriin usein eksynyt.

Leiripaikkamme.

Pulmu vartioi leiripaikkaa.

Pulmu ei vielä leiriin päästyäänkään huolinut ruokaa, joten käytännössä koira oli ollut päivän syömättä, kun takana oli jo monta vähäruokaista päivää. Päätimme leiriytyä Torisenolle pidemmäksi aikaa, sillä lepopäivä tekisi hyvää koiralle - ja itse kullekin. Illalla saimme nauttia Torisenon antimista ja ruokalistalla oli kalaruokaa. Pulmukin innostui syömään paistettua harjusta! (Wohou! Se syö sittenkin!)

Ossi, Pulmu ja harjus.

Mainittakoon, että Pulmu sai myönnytyksen ja pääsi apsidista telttaan sisälle nukkumaan. Alunperin Pulmun pääsy telttaan oli evätty, koska oli pelko, että koira kynsineen säheltäisi ohuen-ohuen teltan pohjakankaan rikki. Pulmu oli kuitenkin myönnytyksenä ansainnut ja nukkui teltassa (ja makuupussissani) kuin pieni enkeli.



Lepopäivä Torisenolla

Aloitimme lepopäivän eli sunnuntain vieton lähtemällä päiväretkelle! :) (Ei kai sitä nyt leirissä jaksa maleksia...) Patikoimme Torisenon myötäistä harjua Torisenon ja Kovajoen risteyskohtaan parin kilometrin päähän leiristä. Harju oli osin rakkainen, mutta ilman rinkkoja kulkeminen kivikossa oli vaivatonta.

Laiheliini harjulla.

Päästyämme joelle, Ossi paineli kahluuhousuissaan jokeen ja me jäimme Pulmun kanssa tarkkailemaan kalastusta rannalle. Joki tarjoili perhokalastajalle useita alamittaisia harjuksia. Tämä ketutti paitsi kalamiestä - myös Pulmua, joka itki vapautettujen kalojen perään. Aina, kun uusi kala tarttui perhoon, oli Pulmu toiveikas. Ja aina, kun sintti vapautettiin jokeen, purkautui pienen koiran pettymys itkuna... (Voi tätä kalastus- ja keräilykulttuurin dramatiikkaa!)

Ossi kalastaa. Pulmu seuraa tilannetta jännittyneenä.

Ossi kalastaa. Pulmu odottaa kalaa.

Vihdoin onkeen tarttui mitat täyttävä 30 cm harjus. Tämä otettiin talteen Pulmua varten. Vaan mitä teki koira? Koira oli tavattoman innoissaan kalasta, mutta jahka harjus oli perattu ja paloiteltu niin into sammui kuin saunalyhty. Tuoko pitäisi syödä? Yök. (Huokaus.) Pulmu maisteli joitain paloja, mutta ei innostunut syömään kalaa, vaikka varmasti oli nälkäinen kieltäydyttyään aamupalasta. Miten voi koira olla näin hankala ja näin nirso? Ikivanhat pusikoista löytyvät kalanperkeet maistuvat kyllä, mutta tuore fisu taas ei...

Jätimme Ossin kalastamaan ja lähdimme Pulmun kanssa kohti leiriä poimien mustikoita matkan varrelta. Leirissä Pulmu otti päivätorkut ja minä lueskelin pokkaria ja söin pähkinöitä. (Kyllä, olin pakannut matkalukemista mukaan. :)). Illalla maistelimme mustikoita voissa paistettujen ohukaisten kera. (Njams!) Auringonlasku oli uskomaton ja värikäs.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ilma oli kylmä, +8 astetta. Aamuyöstä alkoi sataa rankasti ja ympärillä velloi ukkonen. Pulmu oli aluksi vähän hämillään paukkeesta, mutta kömmittyään syvemmälle makuupussiini, ei koira enää välittänyt salamoinnista. (Hienoa!)

Seikkailu jatkuu osassa 5...  

Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 3

Kutukoskelta Vuontisjoelle

Jätimme Kutukosken taaksemme harmaassa ja epävakaassa säässä perjantai-alkuillasta. Lähdimme tarpomaan pohjoiseen Vuontisjärven lännen puoleisella ylängöllä ja etenimme hiljalleen kohti Vuontisjokea (tarkemmin Vuontisjoen ja Marsujoen yhtymäkohtaa). Jokipätkän vaelsimme alempana jokivarressa. Tällä kertaa mönkijäuria ei ollut enää tarjolla ja taitoimme tunturia poropolkuja mukaellen ja omia teitämme raivaten. Maasto oli kuitenkin helppoa ja vaivatonta. Vain ajoittaiset vaivaiskoivikkoryteiköt tekivät pieniä mutkia matkaamme.

Sadetta emme saaneet niskaamme, vaikka ilta olikin suhruisen harmaa. Sää oli kuitenkin hivenen viileämpi, mikä johtui kosteasta ilmasta. Vaikka taivaalta ei vettä enää tippunut, olivat tunturikasvit ja vaivaiskoivut edelleen märkiä ja kastelivat Pulmun turkin. Niinpä kuoriasuille oli käyttöä ja Pulmukin verhottiin sadetakkiin, sillä ilman vaatteita koira äityi palelemaan välittömästä, kun matkanteko pysähtyi pienen tauon vuoksi. Tämä oli ensimmäinen ilta, kun tajusimme miten monikäyttöinen koiran sadetakki voi olla! Paitsi sade- ja tuulensuoja - se on hyvä pitämään lämpöä yllä eikä haittaa liikkumista (ainakaan, kun napakat valjaat on puettu sadeasun päälle).

Pulmu lepäilee tauolla.

Vaellusreittimme oli perjantaina n. 9,5 km mittainen. Vaelluksen toinen päivä on usein se vaikein. Omalta osaltani fiilis oli kuitenkin hyvä. Kolotusta tuntui toki lantiolla ja selässä, mikä on minulle normaali tunne, kun kroppa totuttelee rinkan painoon. Kiukuttelevat kantapäät oli teipattu compeedeilla, joten jalatkaan eivät pistäneet pahasti hanttiin.

Vaelluksen viimeisen kolmanneksen aikana Pulmu alkoi vaikuttaa todella väsyneeltä ja kulki joukkomme viimeisenä toisinaan pysähdellen. Tämä vähän latisti mieltäni, sillä pelkäsin josko matka on liian pitkä pienelle koiralle. Reitti itsessään tuskin oli liian pitkä, mutta Pulmu ei ollut vielä tottunut uuteen rytmiin ja taukojen hyödyntämiseen. Kun vihdoin pääsimme puolilta öin leiripaikalle, joen suvannon välittömässä läheisyydessä olevaan suojaisaan jäkälä-koivikkoon, Pulmu kömpi välittömästi makuupussiinsa eikä enää huomioinut ympärillä tapahtuvaa teltan pystytystä. 

Pitkään yöllä en ehtinyt leiriä pystyttää, kun huomasin, että Pulmun silmässä oli jotain outoa. Lähempi tarkastelu osoitti, että jokin hyönteinen oli purrut Pulmun toiseen alaluomeen ja luomi oli alkanut turvota uhkaavasti. Kylmä hiki kiipi niskaani, kun tajusin, että en ollut muistanut pakata mukaan kortisonitabletteja. Eipä tuo tullut edes mieleeni. (Tyhmä, tyhmä, tyhmä Satu!) Pulmulla oli pikkupentuna voimakas allerginen reaktio, mikä aiheutti silmien turpoamista, paukamia jalkoihin sekä punoitusta korviin ja kuonon alueelle. Emme edelleenkään tiedä mistä tuo reaktio tuli, mutta siitä saakka mieltäni on huojentanut seikka, että laatikosta löytyy kortisonitabletteja ensiavuksi. Mutta miten ihmeessä en muistanut pakata niitä mukaan? Ehdin kelata mielessäni monta kauhuskenaariota ja miettimään jopa vaihtoehtoa helikopterin tilaamisesta keskelle erämaata. Puolen tunnin murehtimisen jälkeen silmäluomen turvotus alkoi kuitenkin laskea ja hävisi lopulta yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkään. Selvisimme tällä kertaa säikähdyksellä. (Huh!)

Tänään Pulmu oli vain närppinyt ruokaansa ja illalla koira oli niin väsynyt, että ei jaksanut enää kiinnostua edes ajattelemaan ruokaa. (Voi onnetonta nälkäistä koiraa!) Istuskellessamme leirissä Pulmu näytti olevan paitsi nuutunut, myös viluinen. Puin koiran talvimantteliin, mikä näytti parantavan tilannetta. Olin kuitenkin sen verran huolissaan pienestä väsyneestä koirasta, että päätin nukkua Pulmun kanssa teltan eteisessä, jotta ressukka ei varmasti paleltuisi yön aikana. Niinpä viritin makuualustan apsidiin ja kömmimme Pulmun kanssa makuupussiini. Niin koira kuin minä itsekin pysyimme varsin lämpiminä makuupussissani. Pulmu taisi nukkua paremmin kuin minä ja lauantai-aamulla pussista kömpi ylös tyytyväinen ja eheytynyt koira. Rakkaudella haudutettuun kuivamuonaansa tuo ei kyllä luonut kuin halveksuvia katseita eli  Pulmu aloitti päivän patikointiurakan tyhjin vatsoin.

Operaatio: tassujen rasvaaminen.

Aamupalaa leirissä ja tavaroidan tuuletusta.

Aamulla pakkasimme leirimme taas rinkkoihin ja lähdimme taivaltamaan kohti pääkohdettamme, Torisenoa. Minulle tämä on vain merkillinen paikannimi muiden seassa, mutta matkaseuralaisellani oli suuret odotukset kyseisen vesistön kala-apajista. Turinoita Torisenolta ja matkasta sinne osassa 4...

Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 2

Kalkkoaivilta Kutukoskelle

Vaellusseikkailumme ensimmäinen pätkä eli torstai-illan trekkaus piti sisällään patikoimisen Kalkkoaivintieltä Kutukoskelle. Kutukoski on Ylemmän Vuontisjärven ja Vuontisjärven välissä virtaava pienehkö joenpätkä. 

Ensimmäinen patikka oli n. 7,5 kilometrin mittainen helppo reitti, joka seurasi autolta autiotuvalle mönkijäuraa tunturin rinnettä alaspäin. Maisemat olivat mielettömät ja ilta kaunis. Tämä oli mukavan pehmeä lasku, sillä suuria ponnistuksia ei vielä tarvittu ja painavat rinkatkin kulkivat tästä syystä selässä melko mukavasti. Vaellus sujuikin kevyin mielin kirkkaassa kesäillassa. Pulmu oli riemuissaan uudesta ympäristöstä ja vapaana kirmaamisen onnesta.

Näissä maisemissa rinkankin paino tuntui keveämmältä...

Pulmu kummastelee turvekammia ja lakkoja.

Patikan varrella maistelimme hilloja (hillaa, ei hilloa :)). Ylitimme myös pari pientä puroa. Ossin mittapuulla ne olivat mitättömiä puropahasia. Itse liukastelin liukkailla kivillä ja olin liki kauhuissani (olen tavattoman kömpelö ja kehnolla tasapainolla varustettu otus) painava rinkka selässäni. Pulmukin on kaikkea muuta kuin vetreä vesipeto ja pelkkä ajatuskin tassujen kastumisesta inhoittaa koiraa kovasti. Pulmulle tarjottiin kantopalvelua.

 

Valitettavaa oli se, että armaat vaelluskenkäni pettivät minut heti ensimmäisen päivän aikana! Aiemmin niin sävyisästi "käyttäytyneet" kengät alkoivat hiertää kantapäitä ja orastava kipu alkoi nakertaa mieltä. (Why, oh why?) Aiempien vaelluskenkieni kanssa olin lähes joka kerta lirissä, sillä rakkoja ilmestyi aina jalkoihin, mutta tämänhetkiset kenkäni ovat tähän saakka palvelleet paremmin kuin hyvin. Lieneekö nyt syynä se, että olin pukenut sukat huolimattomasti jalkaani vai ovatko jalkani kenties muuttuneet? Oli miten oli, orastava vesikellovaiva on huono asia, mutta onneksi olimme ottaneet muutaman rakkolaastarin matkaan.

Kutukoskella meitä odotti autiotupa ja saimme yöpyä ja valmistaa ruokamme rauhassa neljän seinän sisällä. (Luksusta!) Pulmu oli silminnähden väsähtänyt ja vähän ihmeissään seikkailusta. Ihmekös tuo, sillä takana oli paitsi pitkä ja stressaava juna+automatka sekä ensimmäinen otos erämaan elämyksiä. Taisi nälkäkin korventaa pientä pihakoiraa, sillä haudutettu kuivamuona-kuivaliha-mix upposi koiraan nopeasti. (Tämä taisikin olla ainoa kerta, kun koira söi kiltisti ateriansa.) 

Autiotuvan uudet asukkaat.

Pulmu latailee akkuja.

Illalla ja alkuyöstä Ossi kävi hakemassa tuntumaa perhovapaansa koskella ja muutama mitallinen harjus tarttui syöttiin. Me tyttöjen kanssa pötkötimme autiotuvan laverilla lokoisasti ja latasimme akkuja aamuun saakka. 

Perjantai-aamu valkeni sateisena ja suhruisen harmaana. Vaelluksen jatkamisella ei näyttänyt olevan toivoa, sillä varusteita olisi turha kastella, sillä mitään varsinaista kiirettä etenemiselle ei ollut. Niinpä jatkoimme koiran päiviä autiotuvalla ja tarkkailimme sadetta. Ossi kävi rannassa kalastelemassa ja Pulmu seurasi toimintaa innolla. Nuuksion harjoitusleiristä saakka Pulmu on ymmärtänyt kalastamisen jalon taidon päälle. Pian perhoon tarttuikin ahven, joka mätkähti rantasammalikkoon sätkimään. Pulmu oli riemuissaan eikä tiennyt mitä tehdä sätkivälle kalalle. Riemu kuitenkin lässähti nopeasti, sillä kala pääsi pomppaamaan takaisin järveen. Pettymys oli suuri ja tämän jälkeen Pulmu ei luovuttanut, vaan seurasi kalastusta entistä intensiivisemmin. Vielä senkään jälkeen, kun Ossi oli luovuttanut kalastamisen huonon sään vuoksi, Pulmu jäi kyhjöttämään rantaan ja tuijottamaan vettä. Lopulta sateessa tärisevä pieni koira oli väkisin kannettava sisälle lämmittelemään.

Kalastajan paras ystävä.

Iltapäivällä sää alkoi hivenen kirkastumaan, vaikka minimaalists tihkua satoi edelleen. Päätimme lähteä  matkaan ja ottaa suunnaan kohti Ylempää Vuontisjärveä. Tästä lisää osassa 3...

Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 1

Kesälomaa ja Lapin vaellusta on odotettu jo monta kuukautta. Vihdoin koitti tämä päivä ja matka kohti Pohjoisia erämaita sai alkunsa. 

Itse vaellusreitti oli etukäteen suunniteltu viikon pituiseksi ja päivämatkat leppoisiksi - arviolta n. 7 kilometrin mittaisiksi. Tällainen matka tulisi palvelemaan hyvin matkaseurueemme jokaista jäsentä eli a) minua, joka en ole järin atleettisessa kunnossa, b) Ossia, joka haluaa ehtiä heiluttelemaan perhovapaansa Lapin vesissä sekä c) pientä Pulmua, joka ei ole vielä täysikasvuisen koiran mitoissa ja voimissa. Viikon patikkaretki ansaitsee arvoisensa vatvomisen, mutta lukemista keventämään olen jakanut tekstit paloihin. Mutta tästä se kaikki alkaa...

Matkalla pohjoisen erämaahan

Matka Lappiin taitettiin yötä vasten autojunalla (Pasila-Kolari) neuvostovallan aikaisessa makuuvaunussa pötkötellen. Juna oli Pulmun mielestä kovin jännittävä paikka. Niin jännittävä, että käytävän äänille oli pöhistävä ja tuhistava ja ruokaa ei tietenkään malttanut syödä. (Se niistä erityisen energiapitoisista säilykeruoka-boostereista, joilla olisin halunnut koiraa tankata.) 

Kolarista jatkoimme autolla kohti käsivartta. Matka sujui leppoisasti Muonion kautta kohti pohjoista Kalkkoaivintielle saakka. Tämä edellä mainittu Käsivarrentiestä erämaahan lähtevä mutkainen kivikkotie olisi ollut omalle farmariautollemme mahdoton, mutta olimme onneksi saaneet reissuun lainaksi city-maasturin, jolla oli hivenen paremmat mahdollisuudet selviytyä tiepahasesta.

Mitä syvemmälle erämaahan tie vei, sen pahemmaksi se muuttui. Jokainen kivikko oli arvioitava erikseen ja tietä oli mutkiteltava laidasta laitaan siten, että suurimmat kivenjärkäleet eivät pääsisi raapimaan auton pohjaa. Kuvat eivät valitettavasti kerro totuutta, vaan näyttävät lähinnä viehättäviltä.

Kalkkoaivintien alkupuolella piti tietä paikkailla pintaan nousseiden putkien vuoksi.

Porotkin ihmettelevät tunturin läpi matelevaa autoa.

Kiviä siellä, kiviä täällä - ja tie vain jatkuu jatkumistaan.

Kalkkoaivintien (30 km) läpi ajaminen kesti 2,5 h. (Maantieteellisiä yksityiskohtia janoaville tiedoksi, että jätimme automme Kalkkoaivintielle keskelle tuntureita noin kilometri ennen Kalkkoaivintien kämppää, sillä meidän seikkailumme oli vievä hivenen eri suuntaan.) Oliko matkassa tuuria vai ei - onneksi auto säilyi ehjänä ja vahingoittumattomana ja me pääsimme erämaan sydämeen ilman, että olisi tarvinnut käyttää kymmeniä tunteja tiellä vaeltamiseen. Matkan päätteeksi takaluukusta löytyi rennon oloinen pieni pihakoira, joka ei näyttänyt olevan millänsäkään hytkyvästä ja huojuvasta kyydistä.

Auto parkeerattiin tunturin rinteeseen porojen ihmeteltäväksi. Auton luona teimme vielä viime hetken säätöjä ja pakkailuja. Pulmu loikki ympärillä innoissaan, mutta päätyi pian remmiin kytketyksi, koska ympärillä oli niin paljon pienen koiran mieltä kiihdyttäviä poroja.

Pulmu ja ensimmäinen katsekontakti merkillisiin ja niin kiinnostaviin tunturin asukkeihin - poroihin.

Tästä pisteestä alkaa varsinainen seikkailumme - vaellus Kalkkoaivilta kohti Torisenoa (ja takaisin). Tarina jatkuu (tai alkaa) osassa 2.