Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 5

Torisenolta Vuontisjärvelle

Maanantai-aamulla sateen lakattua sää oli harmaa ja ankea. Söimme aamupalaa hivenen alakuloisissa fiiliksissä. (Lienee turha mainita, että Pulmua ei aamupala ja kuivamuonat kiinnostaneet. Eilisiä kalanpaloja hän vähän näiversi ja muutamia kuivalihan kokkareita raksutteli kuivana.) Aamupalan jälkeen pakkasimme leirimme taas kerran kasaan. Pulmu lataili akkuja ja makoili viimeiseen saakka paitaani kääriytyneenä. Loimme viimeiset katseet Torisenon leiripaikalle. Reittimme oli saavuttanut lakipisteensä ja nyt lähdimme palaamaan takaisinpäin - reitti tosin erosi menomatkasta ja suuntasimme kohti tämän päivän etappia, Vuontisjärveä.

Pulmu ottaa lunkisti, kun leiriä paikkallaan.

Sää muuttui pian kauniiksi ja aurinkoiseksi, mutta alakuloinen oloni ei väistynyt. Tajusin pian mistä oloni johtui. Tankkaus oli suoritettu vähän normaalia kevyemmin ja energiani olivat aivan lopussa. Välipalakeksit ja auringonkukan siemenet eivät helpottaneet hyytynyttä olotilaani. Ensimmäisen puropahasen kohdalla tuikkasimme kaasukeittimen siniseen liekkiin ja keitimme pastalounaan. Pian syömisen jälkeen oloni alkoi kohota lähes eksponentiaalisesti ja matka jatkui taas hilpeissä merkeissä.

Lounastauon jälkeen Ossin ja Pulmun filosofinen hetki.

Poromiesten kämppä matkan varrella.

Päivän reitti (8 km) piti sisällään vähän raskaampia nousuja ja laskuja pitkin rakkaisia harjuja. Aikaa taukojen pitämiseen ei enää loppumatkasta ollut, sillä harjuilla puhaltava äkisti alkanut tuuli enteili sadetta. Pian ukkonen jo jyrähteli naapuritunturin yläpuolella. Leiripaikkamme oli harjusta järvelle ulkoneva pitkän mallinen hiekkatasanne, jonne ehdimme juuri ennen sadetta. Laittaessa teltan viimeisiä tappeja maahan alkoi sade piiskaamaan rantaa ja järveä. Ehdimme nipin napin teltan suojiin kuuntelemaan sateen huminaa. Pian ukkonenkin jyrähteli yläpuolellamme. Uskomattoman hyvä ajoitus!

Sateelta turvassa.

Sadetta kesti tunnin verran (juuri sopiva aika pikku tupluureille), jonka jälkeen aurinko alkoi taas paistaa. Ilta oli kaunis ja seesteinen. Pulmu piti kovasti rannasta ja tepsutteli pitkin rantahiekkaa, kaivellen välillä kuoppia märkään hiekkaan. Illalla Pulmu intoutui syömään Ossin hänelle keittämää harjusta. (Jes! Se söi jotain!)

Sateen jälkeen paistaa aurinko. Pulmu kuopankaivuu-puuhissa.

Kaunis auringonlasku pysäytti myös pienen koiran ihailemaan järven tyyntä pintaa.

Yöllä satoi toistamiseen, mutta tiistai-aamuun mennessä aurinko taas porotti ja kuumensi telttaa. Miten nopeasti säätila voikaan Lapissa ja tuntureilla vaihtua!! Pulmu oli heti aamusta aivan uuvahtanut ja makaili makuupussissaan meidän touhutessamme aamupalojen kanssa. Pitkällinen ruoasta kieltäytyminen yhdistettynä luonnossa liikkumiseen alkoi nakertaa Pulmun voimavaroja... Katsellessamme laihtunutta ja väsynyttä koiraa, alkoi omakin mieli muuttua vähän apeaksi, sillä huoli Pulmun hyvinvoinnista alkoi kaivertaa mieltä. Tästä syystä olimme jo aiemmin päättäneet lyhentää vaelluksemme kestoa yhdellä päivällä ja pysyimme päätöksessämme. Aamulla Pulmu sai kuivamuona-keitetty harjus -aterian, mistä koira ronkki kalan erilleen nappuloista ja söi vain kalan. (Onneksi söi edes jotain!)

Vuontisjärveltä Kutukoskelle

Jatkoimme tiistaina matkaamme Vuontisjärven vaaleilta hiekkarannoilta kohti Kutukosken autiotupaa.  Kyseessä oli siis sama hyväksi todettu kohde, jossa yövyimme ensimmäisenä vaellusyönämme. 

 

Vuontisjärveltä oli Kutukoskelle matkaa 6,5 km. Matka oli lyhyt, mutta raskas, sillä poropolkuja ei ollut juurikaan tarjolla ja reitti kulki pitkään loivasti ylöspäin märkien suotyyppisten ryteikköjen halki. Pulmua piti välillä kantaa sylissä, sillä vaivaiskoivupusikoiden ja märkien suonsilmä-tyyppisten sammallammikoiden yhdistelmä oli pienelle koiralle turhan haastava. Kun vihdoin pääsimme ylös tunturiin, sai hikinen taivaltaminen taas merkitystä. Maisemat olivat upeat ja sää kauniin aurinkoinen. (Miten voikaan olla niin kaunista! Miten voi taivas olla niin syvän sininen ja suuri! Ja ne tunturit joka puolella horisontissa...) Laskeutuessamme tunturilta alaspäin jokivartta kohden rämmimme taas kerran koivuryteikköjen halki ja Pulmu kulki "käsimatkatavaroissa". Kutukosken tuntumassa pääsimme tutulle mönkijäuralle ja loppu oli helppoa kuin heinän teko. 

Kutukosken autiotuvan pihapiirissä Pulmu tunnisti paikat ja oli kuin kotonaan. Itselläkin oli kotoisa olo ja nautin autiotuvan rauhasta lukemalla useamman tunnin ajan matkakirjaani. Iltasella autiotupa alkoi täyttymään, kun kaksi vaeltajaa asettui taloksi ja liittyi seuraamme. Pulmu oli kuin mikäkin vahtikoira ja haukkui taloon tulijoille kovasti (Mitä, eihän se ennen ole haukkunut?). Ehkä tämä oli jokin stressireaktio ja vieraille oli ilmoitettava, että autiotupa oli Pulmusten reviiriä... Pian pihakoira kuitenkin tyyntyi ja meni rinkan päälle järsimään puruluuta. 

Alkuyö meni autiotuvassa mukavasti, vaikka laverilla oli muitakin nukkujia. Yhden aikaan yöllä erämaan rauha kuitenkin järkkyi, kun autiotupaan ryysäsi vielä viiden hengen porukka, joka osasi pitää meteliä itsestään. Yö oli pitkä ja vähäuninen ja siihen liittyi myös episodi, jossa kävin lukemassa ulkona möliseville mullikoille vähän käytöstapoja. Pulmu oli onneksi sen verran pöyristynyt yöllisestä rynnäköstä, että ei osannut edes haukkua. Kehnotapainen porukka lähti onneksi aamuvarhain liikkeelle - ja me neljä alkuperäisasukasta + koira saimme torkkua vielä aamupäivän myöhäisiä tunteja rauhassa. Tästä autiotupayöstä voisi kirjoittaa yhden kokonaisen blogikirjoituksen, mutta jätän vatvomisen nyt sikseen. Kyseinen yö oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että Lapin kauneus houkuttelee kaikenlaisia kansalaisia "nauttimaan" luonnon rauhasta ja aina filosofiat eivät täysin kohtaa. (Sitä on vaikea ymmärtää miksi jotkut haluavat lähteä erämaahan örveltämään.)

Kutukoskelta Kalkkoaiville - Loppusuora

Aamupalan jälkeen keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme viimeiselle etapille. Tie Kutukoskelta Kalkkoaivintielle vei täsmälleen samaa reittiä kuin ensimmäisen päivän vaelluksemme. Tällä kertaa mönkijäura vei meitä tasaisesti ylöspäin tunturissa. Tie oli helppo, mutta tasainen ja loputtomalta vaikuttava ylämäki ei ollut suurta herkkua - etenkään, kun ilma oli harmaa ja samea. Välillä saimme niskaamme pienen pieniä sadekuuroja.

Pulmu kirmaili mönkijäuraa pitkin energisena ja iloisena. Energiaa pienessä koirassa oli vähän liikaakin, sillä Pulmu yllätti meidät lähtemällä jahtaamaan poroja ja katosi (!) hetkellisesti tunturikumpareen taakse. Luoksetulo oli karannut täysin lapasesta ja koira oli vapauden hurmasta sekaisin. Kun vihdoin saimme koiran takaisin niin Pulmu kytkettiin remmiin  ja loppuvaellus patikoitiin koira hihnassa kiskoen. Erämaan rauhaa ja poroja ei sovi häiritä... Hihnan käyttäminen tuntui todella rasittavalta usean hihnattoman päivän päätteeksi. (Tämä tunne oli varmasti molemminpuoleinen hihnan molemmissa päissä.)

Vihdoin koitti se hetki, kun auto alkoi häämöttä tunturin rinteessä. Ensin pienenä pisteenä ja sitten vähän suurempana. Kun lopulta pääsimme autolle niin alkoi sataa kovasti ja viimeiset katseet kohti tuntureita ja jokea jäivät lyhyiksi ja vaisuiksi. Edessä oli pitkä automatki halki kivikkoisen Kalkkoaivintien. Tie oli viikon aikana vettynyt, mutta tällä kertaa ajomatkasta selvittiin hieman reippaammalla tahdilla, koska kuski muisti entuudestaan parhaat ajoväylät ja ehkä ajo-otekin oli hieman rohkeampi kuin menomatkalla.

Vähitellen Kalkkoaivi ja Suomen käsivarsi jäivät taakse ja köröttelimme kohti Hettaa ja sieltä Puljun erämaan vierestä kohti seuraavaa kohdettamme - Sirkkaa. Sirkassa meitä odotteli mökki Ounasjoen varressa ja ajatuksena oli levätä pari päivää ja pudistaa erämaan pölyt harteilta ennen paluuta kotiin.
(Tämä onkin taas toinen tarinansa...)

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Miten vaellusviikkomme kaiken kaikkiaan sujui? Viikko erämaassa oli elämyksellinen ja ikimuistoinen. Olen aiemmin vaellellut Itä-Suomessa (Ruunaa) ja Karhunkierroksella Kuusamon tienoilla. Myös Irlannin nummilla ja vuorilla on tullut samoiltua sekä hengailtua Lapissa joen varressa kultavaltauksella. Ikinä en kuitenkaan ole näin konkreettisesti kokenut Suomen Lapin tuntureita ja erämaata kuin tällä reissulla. Jokaisena päivänä hämmästelin tunturien jylhää kauheutta ja mielettömiä maisemia. Enpä olisi osannut näin paljon toivoa.

Koiran kanssa vaeltaminen oli todella mukavaa. Pulmu sopi tiimiimme kuin nappi silmään ja hänellä oli oma selkeä roolinsa lauman vahtijana ja hyvän hengen ylläpitäjänä. :) Pulmu tosin aiheutti meille huolenaihetta syömättömyydellään. On vaikea ymmärtää millä voimilla pieni koira jaksoi vaeltaa kanssamme ilman riittävää energian saantia. Pulmu on aina ollut kovin hoikka, mutta viikon vaelluksen aikana koira laihtui ruipeloksi ja vyötärölinja kuroutui vinttikoiramaisiin muotoihin. Toisinaan koira oli todella uupuneen oloinen ja vetäytyi heti leirissä nukkumaan. Välillä energiaa riitti ylimäärin ja tällöin oli ihanaa katsella pienen koiran riemua jänkhällä kirmatessa ja uusia hajuja ihmetellessä. Mitä olisimme voineet tehdä toisin, jotta koiran ruokkiminen olisi sujunut paremmin? En osaa sanoa. Oppaissa sanotaan, että raakaravintoon tottunut koira oppii kyllä parin päivän jälkeen syömään vaelluksella kuivamuonaa. Missään ei kuitenkaan kerrota miten nirson koiran ruokkiminen noissa olosuhteissa olisi mahdollista... Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin. Päivämatkat olivat varsin maltillisen pituisia ja vaelluksen kokonaiskesto melko napakka. Kenties pidemmällä vaelluksella koira olisi jossain kohtaa alkanut syömään. Kenties ei.

Kalkkoaivilta Torisenolle ja takaisin. Mikä ihana tapa viettää kesälomaa, elää vahingossa viikko talviajassa ja kuunnella teltassa ukkosen jyrinää samalla, kun pieni pihakoira tuhisee makuupussissa ja vetelee sikeitä. Vaelluskenkien kanssa pääsee sinne minne auto ei enää pysty. Tarvitaan vain hyvät varusteet ja sopiva määrä retkievästä. Toisinaan on hyvä heittäytyä seikkailuun ja katsoa minne polku voi pienen matkalaisen kuljettaa. Mainittakoon, että erämaamatkailussa on toki se huono puoli, että siihen voi jäädä koukkuun. Uudet seikkailusuunnitelmat kytevätkin jo mielessämme... 

Tässä oli meidän tämän kesäinen vaellustarinamme. Toivottavasti se antoi inspiraatiota ja ideoita muillekin vaelluksesta haaveileville. Seuraavan fiilistelykuvaan lienee hyvä lopettaa tämä pitkällinen turinointi ja tarinointi. :)

Iloinen retkiseurueemme jossain Vuontiskeron lakeuksilla. :)