Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 2

Kalkkoaivilta Kutukoskelle

Vaellusseikkailumme ensimmäinen pätkä eli torstai-illan trekkaus piti sisällään patikoimisen Kalkkoaivintieltä Kutukoskelle. Kutukoski on Ylemmän Vuontisjärven ja Vuontisjärven välissä virtaava pienehkö joenpätkä. 

Ensimmäinen patikka oli n. 7,5 kilometrin mittainen helppo reitti, joka seurasi autolta autiotuvalle mönkijäuraa tunturin rinnettä alaspäin. Maisemat olivat mielettömät ja ilta kaunis. Tämä oli mukavan pehmeä lasku, sillä suuria ponnistuksia ei vielä tarvittu ja painavat rinkatkin kulkivat tästä syystä selässä melko mukavasti. Vaellus sujuikin kevyin mielin kirkkaassa kesäillassa. Pulmu oli riemuissaan uudesta ympäristöstä ja vapaana kirmaamisen onnesta.

Näissä maisemissa rinkankin paino tuntui keveämmältä...

Pulmu kummastelee turvekammia ja lakkoja.

Patikan varrella maistelimme hilloja (hillaa, ei hilloa :)). Ylitimme myös pari pientä puroa. Ossin mittapuulla ne olivat mitättömiä puropahasia. Itse liukastelin liukkailla kivillä ja olin liki kauhuissani (olen tavattoman kömpelö ja kehnolla tasapainolla varustettu otus) painava rinkka selässäni. Pulmukin on kaikkea muuta kuin vetreä vesipeto ja pelkkä ajatuskin tassujen kastumisesta inhoittaa koiraa kovasti. Pulmulle tarjottiin kantopalvelua.

 

Valitettavaa oli se, että armaat vaelluskenkäni pettivät minut heti ensimmäisen päivän aikana! Aiemmin niin sävyisästi "käyttäytyneet" kengät alkoivat hiertää kantapäitä ja orastava kipu alkoi nakertaa mieltä. (Why, oh why?) Aiempien vaelluskenkieni kanssa olin lähes joka kerta lirissä, sillä rakkoja ilmestyi aina jalkoihin, mutta tämänhetkiset kenkäni ovat tähän saakka palvelleet paremmin kuin hyvin. Lieneekö nyt syynä se, että olin pukenut sukat huolimattomasti jalkaani vai ovatko jalkani kenties muuttuneet? Oli miten oli, orastava vesikellovaiva on huono asia, mutta onneksi olimme ottaneet muutaman rakkolaastarin matkaan.

Kutukoskella meitä odotti autiotupa ja saimme yöpyä ja valmistaa ruokamme rauhassa neljän seinän sisällä. (Luksusta!) Pulmu oli silminnähden väsähtänyt ja vähän ihmeissään seikkailusta. Ihmekös tuo, sillä takana oli paitsi pitkä ja stressaava juna+automatka sekä ensimmäinen otos erämaan elämyksiä. Taisi nälkäkin korventaa pientä pihakoiraa, sillä haudutettu kuivamuona-kuivaliha-mix upposi koiraan nopeasti. (Tämä taisikin olla ainoa kerta, kun koira söi kiltisti ateriansa.) 

Autiotuvan uudet asukkaat.

Pulmu latailee akkuja.

Illalla ja alkuyöstä Ossi kävi hakemassa tuntumaa perhovapaansa koskella ja muutama mitallinen harjus tarttui syöttiin. Me tyttöjen kanssa pötkötimme autiotuvan laverilla lokoisasti ja latasimme akkuja aamuun saakka. 

Perjantai-aamu valkeni sateisena ja suhruisen harmaana. Vaelluksen jatkamisella ei näyttänyt olevan toivoa, sillä varusteita olisi turha kastella, sillä mitään varsinaista kiirettä etenemiselle ei ollut. Niinpä jatkoimme koiran päiviä autiotuvalla ja tarkkailimme sadetta. Ossi kävi rannassa kalastelemassa ja Pulmu seurasi toimintaa innolla. Nuuksion harjoitusleiristä saakka Pulmu on ymmärtänyt kalastamisen jalon taidon päälle. Pian perhoon tarttuikin ahven, joka mätkähti rantasammalikkoon sätkimään. Pulmu oli riemuissaan eikä tiennyt mitä tehdä sätkivälle kalalle. Riemu kuitenkin lässähti nopeasti, sillä kala pääsi pomppaamaan takaisin järveen. Pettymys oli suuri ja tämän jälkeen Pulmu ei luovuttanut, vaan seurasi kalastusta entistä intensiivisemmin. Vielä senkään jälkeen, kun Ossi oli luovuttanut kalastamisen huonon sään vuoksi, Pulmu jäi kyhjöttämään rantaan ja tuijottamaan vettä. Lopulta sateessa tärisevä pieni koira oli väkisin kannettava sisälle lämmittelemään.

Kalastajan paras ystävä.

Iltapäivällä sää alkoi hivenen kirkastumaan, vaikka minimaalists tihkua satoi edelleen. Päätimme lähteä  matkaan ja ottaa suunnaan kohti Ylempää Vuontisjärveä. Tästä lisää osassa 3...