Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 1

Kesälomaa ja Lapin vaellusta on odotettu jo monta kuukautta. Vihdoin koitti tämä päivä ja matka kohti Pohjoisia erämaita sai alkunsa. 

Itse vaellusreitti oli etukäteen suunniteltu viikon pituiseksi ja päivämatkat leppoisiksi - arviolta n. 7 kilometrin mittaisiksi. Tällainen matka tulisi palvelemaan hyvin matkaseurueemme jokaista jäsentä eli a) minua, joka en ole järin atleettisessa kunnossa, b) Ossia, joka haluaa ehtiä heiluttelemaan perhovapaansa Lapin vesissä sekä c) pientä Pulmua, joka ei ole vielä täysikasvuisen koiran mitoissa ja voimissa. Viikon patikkaretki ansaitsee arvoisensa vatvomisen, mutta lukemista keventämään olen jakanut tekstit paloihin. Mutta tästä se kaikki alkaa...

Matkalla pohjoisen erämaahan

Matka Lappiin taitettiin yötä vasten autojunalla (Pasila-Kolari) neuvostovallan aikaisessa makuuvaunussa pötkötellen. Juna oli Pulmun mielestä kovin jännittävä paikka. Niin jännittävä, että käytävän äänille oli pöhistävä ja tuhistava ja ruokaa ei tietenkään malttanut syödä. (Se niistä erityisen energiapitoisista säilykeruoka-boostereista, joilla olisin halunnut koiraa tankata.) 

Kolarista jatkoimme autolla kohti käsivartta. Matka sujui leppoisasti Muonion kautta kohti pohjoista Kalkkoaivintielle saakka. Tämä edellä mainittu Käsivarrentiestä erämaahan lähtevä mutkainen kivikkotie olisi ollut omalle farmariautollemme mahdoton, mutta olimme onneksi saaneet reissuun lainaksi city-maasturin, jolla oli hivenen paremmat mahdollisuudet selviytyä tiepahasesta.

Mitä syvemmälle erämaahan tie vei, sen pahemmaksi se muuttui. Jokainen kivikko oli arvioitava erikseen ja tietä oli mutkiteltava laidasta laitaan siten, että suurimmat kivenjärkäleet eivät pääsisi raapimaan auton pohjaa. Kuvat eivät valitettavasti kerro totuutta, vaan näyttävät lähinnä viehättäviltä.

Kalkkoaivintien alkupuolella piti tietä paikkailla pintaan nousseiden putkien vuoksi.

Porotkin ihmettelevät tunturin läpi matelevaa autoa.

Kiviä siellä, kiviä täällä - ja tie vain jatkuu jatkumistaan.

Kalkkoaivintien (30 km) läpi ajaminen kesti 2,5 h. (Maantieteellisiä yksityiskohtia janoaville tiedoksi, että jätimme automme Kalkkoaivintielle keskelle tuntureita noin kilometri ennen Kalkkoaivintien kämppää, sillä meidän seikkailumme oli vievä hivenen eri suuntaan.) Oliko matkassa tuuria vai ei - onneksi auto säilyi ehjänä ja vahingoittumattomana ja me pääsimme erämaan sydämeen ilman, että olisi tarvinnut käyttää kymmeniä tunteja tiellä vaeltamiseen. Matkan päätteeksi takaluukusta löytyi rennon oloinen pieni pihakoira, joka ei näyttänyt olevan millänsäkään hytkyvästä ja huojuvasta kyydistä.

Auto parkeerattiin tunturin rinteeseen porojen ihmeteltäväksi. Auton luona teimme vielä viime hetken säätöjä ja pakkailuja. Pulmu loikki ympärillä innoissaan, mutta päätyi pian remmiin kytketyksi, koska ympärillä oli niin paljon pienen koiran mieltä kiihdyttäviä poroja.

Pulmu ja ensimmäinen katsekontakti merkillisiin ja niin kiinnostaviin tunturin asukkeihin - poroihin.

Tästä pisteestä alkaa varsinainen seikkailumme - vaellus Kalkkoaivilta kohti Torisenoa (ja takaisin). Tarina jatkuu (tai alkaa) osassa 2.