Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 3

Kutukoskelta Vuontisjoelle

Jätimme Kutukosken taaksemme harmaassa ja epävakaassa säässä perjantai-alkuillasta. Lähdimme tarpomaan pohjoiseen Vuontisjärven lännen puoleisella ylängöllä ja etenimme hiljalleen kohti Vuontisjokea (tarkemmin Vuontisjoen ja Marsujoen yhtymäkohtaa). Jokipätkän vaelsimme alempana jokivarressa. Tällä kertaa mönkijäuria ei ollut enää tarjolla ja taitoimme tunturia poropolkuja mukaellen ja omia teitämme raivaten. Maasto oli kuitenkin helppoa ja vaivatonta. Vain ajoittaiset vaivaiskoivikkoryteiköt tekivät pieniä mutkia matkaamme.

Sadetta emme saaneet niskaamme, vaikka ilta olikin suhruisen harmaa. Sää oli kuitenkin hivenen viileämpi, mikä johtui kosteasta ilmasta. Vaikka taivaalta ei vettä enää tippunut, olivat tunturikasvit ja vaivaiskoivut edelleen märkiä ja kastelivat Pulmun turkin. Niinpä kuoriasuille oli käyttöä ja Pulmukin verhottiin sadetakkiin, sillä ilman vaatteita koira äityi palelemaan välittömästä, kun matkanteko pysähtyi pienen tauon vuoksi. Tämä oli ensimmäinen ilta, kun tajusimme miten monikäyttöinen koiran sadetakki voi olla! Paitsi sade- ja tuulensuoja - se on hyvä pitämään lämpöä yllä eikä haittaa liikkumista (ainakaan, kun napakat valjaat on puettu sadeasun päälle).

Pulmu lepäilee tauolla.

Vaellusreittimme oli perjantaina n. 9,5 km mittainen. Vaelluksen toinen päivä on usein se vaikein. Omalta osaltani fiilis oli kuitenkin hyvä. Kolotusta tuntui toki lantiolla ja selässä, mikä on minulle normaali tunne, kun kroppa totuttelee rinkan painoon. Kiukuttelevat kantapäät oli teipattu compeedeilla, joten jalatkaan eivät pistäneet pahasti hanttiin.

Vaelluksen viimeisen kolmanneksen aikana Pulmu alkoi vaikuttaa todella väsyneeltä ja kulki joukkomme viimeisenä toisinaan pysähdellen. Tämä vähän latisti mieltäni, sillä pelkäsin josko matka on liian pitkä pienelle koiralle. Reitti itsessään tuskin oli liian pitkä, mutta Pulmu ei ollut vielä tottunut uuteen rytmiin ja taukojen hyödyntämiseen. Kun vihdoin pääsimme puolilta öin leiripaikalle, joen suvannon välittömässä läheisyydessä olevaan suojaisaan jäkälä-koivikkoon, Pulmu kömpi välittömästi makuupussiinsa eikä enää huomioinut ympärillä tapahtuvaa teltan pystytystä. 

Pitkään yöllä en ehtinyt leiriä pystyttää, kun huomasin, että Pulmun silmässä oli jotain outoa. Lähempi tarkastelu osoitti, että jokin hyönteinen oli purrut Pulmun toiseen alaluomeen ja luomi oli alkanut turvota uhkaavasti. Kylmä hiki kiipi niskaani, kun tajusin, että en ollut muistanut pakata mukaan kortisonitabletteja. Eipä tuo tullut edes mieleeni. (Tyhmä, tyhmä, tyhmä Satu!) Pulmulla oli pikkupentuna voimakas allerginen reaktio, mikä aiheutti silmien turpoamista, paukamia jalkoihin sekä punoitusta korviin ja kuonon alueelle. Emme edelleenkään tiedä mistä tuo reaktio tuli, mutta siitä saakka mieltäni on huojentanut seikka, että laatikosta löytyy kortisonitabletteja ensiavuksi. Mutta miten ihmeessä en muistanut pakata niitä mukaan? Ehdin kelata mielessäni monta kauhuskenaariota ja miettimään jopa vaihtoehtoa helikopterin tilaamisesta keskelle erämaata. Puolen tunnin murehtimisen jälkeen silmäluomen turvotus alkoi kuitenkin laskea ja hävisi lopulta yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkään. Selvisimme tällä kertaa säikähdyksellä. (Huh!)

Tänään Pulmu oli vain närppinyt ruokaansa ja illalla koira oli niin väsynyt, että ei jaksanut enää kiinnostua edes ajattelemaan ruokaa. (Voi onnetonta nälkäistä koiraa!) Istuskellessamme leirissä Pulmu näytti olevan paitsi nuutunut, myös viluinen. Puin koiran talvimantteliin, mikä näytti parantavan tilannetta. Olin kuitenkin sen verran huolissaan pienestä väsyneestä koirasta, että päätin nukkua Pulmun kanssa teltan eteisessä, jotta ressukka ei varmasti paleltuisi yön aikana. Niinpä viritin makuualustan apsidiin ja kömmimme Pulmun kanssa makuupussiini. Niin koira kuin minä itsekin pysyimme varsin lämpiminä makuupussissani. Pulmu taisi nukkua paremmin kuin minä ja lauantai-aamulla pussista kömpi ylös tyytyväinen ja eheytynyt koira. Rakkaudella haudutettuun kuivamuonaansa tuo ei kyllä luonut kuin halveksuvia katseita eli  Pulmu aloitti päivän patikointiurakan tyhjin vatsoin.

Operaatio: tassujen rasvaaminen.

Aamupalaa leirissä ja tavaroidan tuuletusta.

Aamulla pakkasimme leirimme taas rinkkoihin ja lähdimme taivaltamaan kohti pääkohdettamme, Torisenoa. Minulle tämä on vain merkillinen paikannimi muiden seassa, mutta matkaseuralaisellani oli suuret odotukset kyseisen vesistön kala-apajista. Turinoita Torisenolta ja matkasta sinne osassa 4...

Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 2

Kalkkoaivilta Kutukoskelle

Vaellusseikkailumme ensimmäinen pätkä eli torstai-illan trekkaus piti sisällään patikoimisen Kalkkoaivintieltä Kutukoskelle. Kutukoski on Ylemmän Vuontisjärven ja Vuontisjärven välissä virtaava pienehkö joenpätkä. 

Ensimmäinen patikka oli n. 7,5 kilometrin mittainen helppo reitti, joka seurasi autolta autiotuvalle mönkijäuraa tunturin rinnettä alaspäin. Maisemat olivat mielettömät ja ilta kaunis. Tämä oli mukavan pehmeä lasku, sillä suuria ponnistuksia ei vielä tarvittu ja painavat rinkatkin kulkivat tästä syystä selässä melko mukavasti. Vaellus sujuikin kevyin mielin kirkkaassa kesäillassa. Pulmu oli riemuissaan uudesta ympäristöstä ja vapaana kirmaamisen onnesta.

Näissä maisemissa rinkankin paino tuntui keveämmältä...

Pulmu kummastelee turvekammia ja lakkoja.

Patikan varrella maistelimme hilloja (hillaa, ei hilloa :)). Ylitimme myös pari pientä puroa. Ossin mittapuulla ne olivat mitättömiä puropahasia. Itse liukastelin liukkailla kivillä ja olin liki kauhuissani (olen tavattoman kömpelö ja kehnolla tasapainolla varustettu otus) painava rinkka selässäni. Pulmukin on kaikkea muuta kuin vetreä vesipeto ja pelkkä ajatuskin tassujen kastumisesta inhoittaa koiraa kovasti. Pulmulle tarjottiin kantopalvelua.

 

Valitettavaa oli se, että armaat vaelluskenkäni pettivät minut heti ensimmäisen päivän aikana! Aiemmin niin sävyisästi "käyttäytyneet" kengät alkoivat hiertää kantapäitä ja orastava kipu alkoi nakertaa mieltä. (Why, oh why?) Aiempien vaelluskenkieni kanssa olin lähes joka kerta lirissä, sillä rakkoja ilmestyi aina jalkoihin, mutta tämänhetkiset kenkäni ovat tähän saakka palvelleet paremmin kuin hyvin. Lieneekö nyt syynä se, että olin pukenut sukat huolimattomasti jalkaani vai ovatko jalkani kenties muuttuneet? Oli miten oli, orastava vesikellovaiva on huono asia, mutta onneksi olimme ottaneet muutaman rakkolaastarin matkaan.

Kutukoskella meitä odotti autiotupa ja saimme yöpyä ja valmistaa ruokamme rauhassa neljän seinän sisällä. (Luksusta!) Pulmu oli silminnähden väsähtänyt ja vähän ihmeissään seikkailusta. Ihmekös tuo, sillä takana oli paitsi pitkä ja stressaava juna+automatka sekä ensimmäinen otos erämaan elämyksiä. Taisi nälkäkin korventaa pientä pihakoiraa, sillä haudutettu kuivamuona-kuivaliha-mix upposi koiraan nopeasti. (Tämä taisikin olla ainoa kerta, kun koira söi kiltisti ateriansa.) 

Autiotuvan uudet asukkaat.

Pulmu latailee akkuja.

Illalla ja alkuyöstä Ossi kävi hakemassa tuntumaa perhovapaansa koskella ja muutama mitallinen harjus tarttui syöttiin. Me tyttöjen kanssa pötkötimme autiotuvan laverilla lokoisasti ja latasimme akkuja aamuun saakka. 

Perjantai-aamu valkeni sateisena ja suhruisen harmaana. Vaelluksen jatkamisella ei näyttänyt olevan toivoa, sillä varusteita olisi turha kastella, sillä mitään varsinaista kiirettä etenemiselle ei ollut. Niinpä jatkoimme koiran päiviä autiotuvalla ja tarkkailimme sadetta. Ossi kävi rannassa kalastelemassa ja Pulmu seurasi toimintaa innolla. Nuuksion harjoitusleiristä saakka Pulmu on ymmärtänyt kalastamisen jalon taidon päälle. Pian perhoon tarttuikin ahven, joka mätkähti rantasammalikkoon sätkimään. Pulmu oli riemuissaan eikä tiennyt mitä tehdä sätkivälle kalalle. Riemu kuitenkin lässähti nopeasti, sillä kala pääsi pomppaamaan takaisin järveen. Pettymys oli suuri ja tämän jälkeen Pulmu ei luovuttanut, vaan seurasi kalastusta entistä intensiivisemmin. Vielä senkään jälkeen, kun Ossi oli luovuttanut kalastamisen huonon sään vuoksi, Pulmu jäi kyhjöttämään rantaan ja tuijottamaan vettä. Lopulta sateessa tärisevä pieni koira oli väkisin kannettava sisälle lämmittelemään.

Kalastajan paras ystävä.

Iltapäivällä sää alkoi hivenen kirkastumaan, vaikka minimaalists tihkua satoi edelleen. Päätimme lähteä  matkaan ja ottaa suunnaan kohti Ylempää Vuontisjärveä. Tästä lisää osassa 3...

Kalkkoaivilta Torisenolle (ja takaisin), osa 1

Kesälomaa ja Lapin vaellusta on odotettu jo monta kuukautta. Vihdoin koitti tämä päivä ja matka kohti Pohjoisia erämaita sai alkunsa. 

Itse vaellusreitti oli etukäteen suunniteltu viikon pituiseksi ja päivämatkat leppoisiksi - arviolta n. 7 kilometrin mittaisiksi. Tällainen matka tulisi palvelemaan hyvin matkaseurueemme jokaista jäsentä eli a) minua, joka en ole järin atleettisessa kunnossa, b) Ossia, joka haluaa ehtiä heiluttelemaan perhovapaansa Lapin vesissä sekä c) pientä Pulmua, joka ei ole vielä täysikasvuisen koiran mitoissa ja voimissa. Viikon patikkaretki ansaitsee arvoisensa vatvomisen, mutta lukemista keventämään olen jakanut tekstit paloihin. Mutta tästä se kaikki alkaa...

Matkalla pohjoisen erämaahan

Matka Lappiin taitettiin yötä vasten autojunalla (Pasila-Kolari) neuvostovallan aikaisessa makuuvaunussa pötkötellen. Juna oli Pulmun mielestä kovin jännittävä paikka. Niin jännittävä, että käytävän äänille oli pöhistävä ja tuhistava ja ruokaa ei tietenkään malttanut syödä. (Se niistä erityisen energiapitoisista säilykeruoka-boostereista, joilla olisin halunnut koiraa tankata.) 

Kolarista jatkoimme autolla kohti käsivartta. Matka sujui leppoisasti Muonion kautta kohti pohjoista Kalkkoaivintielle saakka. Tämä edellä mainittu Käsivarrentiestä erämaahan lähtevä mutkainen kivikkotie olisi ollut omalle farmariautollemme mahdoton, mutta olimme onneksi saaneet reissuun lainaksi city-maasturin, jolla oli hivenen paremmat mahdollisuudet selviytyä tiepahasesta.

Mitä syvemmälle erämaahan tie vei, sen pahemmaksi se muuttui. Jokainen kivikko oli arvioitava erikseen ja tietä oli mutkiteltava laidasta laitaan siten, että suurimmat kivenjärkäleet eivät pääsisi raapimaan auton pohjaa. Kuvat eivät valitettavasti kerro totuutta, vaan näyttävät lähinnä viehättäviltä.

Kalkkoaivintien alkupuolella piti tietä paikkailla pintaan nousseiden putkien vuoksi.

Porotkin ihmettelevät tunturin läpi matelevaa autoa.

Kiviä siellä, kiviä täällä - ja tie vain jatkuu jatkumistaan.

Kalkkoaivintien (30 km) läpi ajaminen kesti 2,5 h. (Maantieteellisiä yksityiskohtia janoaville tiedoksi, että jätimme automme Kalkkoaivintielle keskelle tuntureita noin kilometri ennen Kalkkoaivintien kämppää, sillä meidän seikkailumme oli vievä hivenen eri suuntaan.) Oliko matkassa tuuria vai ei - onneksi auto säilyi ehjänä ja vahingoittumattomana ja me pääsimme erämaan sydämeen ilman, että olisi tarvinnut käyttää kymmeniä tunteja tiellä vaeltamiseen. Matkan päätteeksi takaluukusta löytyi rennon oloinen pieni pihakoira, joka ei näyttänyt olevan millänsäkään hytkyvästä ja huojuvasta kyydistä.

Auto parkeerattiin tunturin rinteeseen porojen ihmeteltäväksi. Auton luona teimme vielä viime hetken säätöjä ja pakkailuja. Pulmu loikki ympärillä innoissaan, mutta päätyi pian remmiin kytketyksi, koska ympärillä oli niin paljon pienen koiran mieltä kiihdyttäviä poroja.

Pulmu ja ensimmäinen katsekontakti merkillisiin ja niin kiinnostaviin tunturin asukkeihin - poroihin.

Tästä pisteestä alkaa varsinainen seikkailumme - vaellus Kalkkoaivilta kohti Torisenoa (ja takaisin). Tarina jatkuu (tai alkaa) osassa 2.

Pakkailua

Alkuviikko on kulunut kotona hyöriessä ja pyöriessä. Pulmu on katsellut toimintaa ymmyrkäisenä. Nuori koira aistii, että jotain alkaa pian tapahtumaan...

Vielä eilen neuloin Pulmulle uutta villapaitaa. (Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.) Eilen myös tuunattiin Pulmun makuupussi valmiiksi eli lyhensin pussin pituuden puoleen ja Ossi viritti makuupussin suulle pneumatiikkaletkua edesauttamaan pussiin pääsemistä. Joustoremmikin paikattiin, sillä se oli järsitty puoliksi. 

Pulmun ikioma makuupussi viime silausta vaille valmiina. Pulmu kotiutui välittömästi pussiinsa ja tarkkailee sieltä ympärillä olevaa hösellystä.

Illalla pakkailimme rinkkoja. Olimme valloittaneet "Pulmun koirahuoneen" tätä tarkoitusta varten ja Pulmu katseli kummissaan olohuoneen puolelta (koiraportin huonommalta puolelta). Vähitellen rinkat alkoivat täyttyä ja lattiapinta paljastumaan. Ossi on vakuuttunut, että olemme unohtaneet jotain, sillä hänen rinkkansa on 5 kiloa kevyempi kuin yleensä. Oma rinkkani on kyllä aivan tarpeeksi painava ja olen melko vakuuttunut, että meillä on mukana kaikki tarpeellinen. Erämaassa totuus sitten nähdään.

Hallittu kaaos ja the art of packing.

Tänään alamme olemaan valmiita lähtöön. Hyvä näin, sillä Pasilan autojuna-asemalla lastaaminen alkaa 7 tunnin päästä...

Seikkailu alkakoon ja nokka kohti Pohjoisen karua kauneutta.

Pihakoirien Open Show Virttaalla

Tänään juhlittiin Suomen Tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat ry:n 10-vuotistaivalta Open Shown merkeissä Virttaalla. Open Show on pihakoirien epävirallinen näyttely, johon tänä vuonna osallistui liki 70 koiraa. Huikeaa!

Hellepäivä oli kaunis joskin paahteinen. Virttaan työväentalon nurmikenttä täyttyi iloisesta puheensorinasta, riehakkaista pihakoirista, retkituoleista, auringonvarjoista ja näyttelyteltoista. Alueen keskiössä olivat kaksi kehää, joissa koirien arvostelu tapahtui. Kehän laitamilla, vehreällä nurmella oli mukavaa vaihtaa kuulumisia tuttujen kanssa ja tutustua myös uusiin pihakoiraihmisiin. Minglaaminen ja lupsakka jutustelu olikin ehdottomasti päivän parasta antia!!

Itse näyttelyäkin oli toki odotettu innolla. Open Shown tuomareina toimivat tanskalainen pihakoirakasvattaja Julie Samalsson sekä paljon mm. match showssa tuomaroinut Monica Ananin Suomesta, joista jälkimmäinen arvosteli Pulmun ja muut pennut. Oli ilo olla Monican tuomaroitavana, sillä hän paneutui työhönsä huolella, antoi pennuille aikaa ja puntaroi päätöksiään tarkasti. Narttupentujen (7-9 kk) eli meidän luokassamme oli 4 penttua, joista kaikki olivat vanhoja tuttuja Pulmulle: Soni (uimamaisteri, johon tutustuimme Helsingin koirauimalassa), Jentta (Pulmun melkein sisko) ja Nelli (Pulmun sisko). 

Kehässä auringon paahteessa työskentely oli uuvuttavaa ja kontakti Pulmuun oli melko hukassa alkumetreiltä lähtien. Kehän ympäri liikkuminen oli haastavaa, koska nurmikon hajut vetivät puoleensa. Nameista ei ollut apua... Seisominen oli vähintään yhtä vaikeaa. Kuvat kertovat totuuden. :)

Vetokoira...

Seisomisen sijaan istua kökötettiin useampaan otteeseen.

Välillä saatiin myös nappisuorituksia ja Pulmu jaksoi seisoa kauniisti!

Tänään pöytätyöskentely meni nappiin ja olen siitä todella tyytyväinen. Pulmu seisoi pöydällä reippaasti ja nyt tuntuu, että tämä alkaa sujua todella hyvin. Olen todella ylpeä Pulmusta ja tästä edistysaskeleesta! Muutoinkin on muistettava, että Pulmu on vielä kovin nuori ja pennun elkeet saavatkin näkyä. Joten mitäs pienistä ja siitä, että seisominen ei koko ajan ollut erityisen kiinnostavaa! :D

Pöydällä tuomarin arvioitavana.

Tuomari piti kovasti Pulmun ilmeestä ja kasvoista. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tuomari arvioi Pulmun parhaaksi narttupennuksi ja arvostelu meni näin:

"Kaunis, ilmeikäs pää, liikkuu hyvin. Hyvä pigmentti. Hyvin kulmautunut."

Mielenkiintoinen yksityiskohta arvostelussa on se, että rodunomainen lähestyttäessä -kohta on ruksittu ja sitä on korostettu huutomerkillä (!).

Jatkoimme tästä suoraan Paras pentu -kilpailuun, jossa vastassamme oli paras urospentu, Jiro. Jos aiemmin oli haasteita ja kontakti hukassa niin nyt veto oli Pulmusta täysin poissa ja oleminen onnistui vain istuen. Nimeään tai muita käskyjä Pulmu ei tunnistanut ja istuessaankin katseli avan muualle kuin oman kehän tapahtumiin. Parhaan pennun tittelin voitti supersuloinen ja veikeän näköinen Jiro-poika. Mahtavaa Jiro ja paljon onnea!!! Voitto meni oikeaan osoitteeseen! :)

Pulmu jurnuttaa ja handlerinkin hymy alkaa hyytyä, kun mikään kikkakolmonen ei toimi. :)

Kisaaminen jatkui lounastauon jälkeen lystikäissä merkeissä Paras Pari -kilpailussa, jossa Ossi ohjasi Pulmu&Manu-parivaljakkoa. Tehtävä oli haastava, mutta hauska. Suurilta katastrofeilta säästyttiin, vaikka aamupäivän harjoituksissa parivaljakko pyöri väkkäränä pitkin nurmikkoa. 

Manu seuraa terhakkana, Pulmu haaveilee.

Open Shown jälkeen suuntasimme vielä porukalla paikalliseen uimapaikkaan, jossa koirat pääsivät vilvoittelemaan. Pulmu tyytyi läpsyttämään rantaviivaa tassuillaan, mutta ei uskaltanut uimaan. Pikon kanssa löytyi yhteinen sävel ja kaksikko kirmaili pisin polkuja keppileikkisillä ja otti painiotteluita beachilla. 

Piko taktikoi keppiä itselleen ryöpsyttämällä hiekkaa Pulmun naamalle. :)

Lepohetki pitkän päivän jälkeen.

Open Showsta on puhuttu pitkin vuotta - eikä suotta! Päivä oli kaikinpuolin todella mukava ja nautin tapahtumasta suuresti. Suuret kiitokset ahkeralle talkooporukalle, joka järjesti tämän lämminhenkisen tapahtuman!! Ensi vuonna uudestaan.

Sunnuntain häiriötreenit

Tänään lähdimme Pulmun kanssa viettämään sunnuntai-iltaa Ikean parkkipaikalle häiriötreenien merkeissä. Pulmu oli loikoillut koko päivän yksin kotona, joten energiaa ja intoa oli riittävästi. Koiran ohjaaja (minä) taas oli melko kuutamolla ja väsähtänyt viikonlopun riennoista. Treenitasku unohtui kotiin ja treeneihin ei ollut mitään suunnitelmaa. (Voivoi!) Onneksi sentään nakkipussi ja koira oli muistettu ottaa mukaan. 

Treenailimme Helenan ja Essi-pihiksen kanssa ja myös Huka-pihakoira teki taustalla näyttelytreenejä. Hyvää häiriötä siis! 

Tänään treenailin Pulmun kanssa paljon seuraamista. Koitimme myös pari toistoa liikkeestä maahanmenoa (Onnistui!) ja liikkestä pysähtymistä. Pysähtyminen on sen verran vaikea juttu, että päätin itsekin pysähtyä Pulmun viereen ja viimeisellä toistolla ottaa muutaman askeleen poispäin. Teimme myös paikka-makuuta silloin, kun toiset koirat eivät olleet välittömässä läheisyydessä ja sain mukavasti otettua etäisyyttä Pulmuun ja onnistuneita toistoja. (Jes!)

Rupattelutuokioiden aikana Pulmu innostui Helenasta ja Essistä ja teki toisinaan pieniä spurtteja koirakon suuntaan. Kun tämä ei tuottanut tulosta niin istuttiin nätimmin. Sitten taas yritettiin uudestaan... Häiriössä keskittyminen on kovin haastavaa ja tarvitsemme vielä paljon, paljon harjoitusta. Mahtaako valmista tulla koskaan? Tiedä sitä, mutta ainakin treenaaminen on kivaa! :)

Treenien jälkeen istahdin hetkeksi retkituoliin nauttimaan ilta-auringosta. Kauaa en ehtinyt rentoutua, kun Pulmu ehti jo ruopsuttaa kuopan asfaltin ja nurmikon rajalle. Päätin kerätä kimpsuni ennen kuin tuo kaivautuisi Kiinaan. Parempi pysyä hyvissä väleissä Ikean kanssa ja pitää paikat puhtaana, että päästään toistekin treenaamaan!

Pulmu pitää taukoa häiriötreeneistä.

Kiitos treeneistä Helenalle ja koko poppoolle! :)

Leirielämän harjoittelua

Parin viikon päästä koittaa odotettu kesälomareissumme, jolloin suuntaamme käsivarteen vaeltamaan. Pulmu on tästä suunnitelmasta vielä autuaan tietämätön ja noviisi mitä tulee leirielämään. Lähdimme harjoittelemaan telttailua Nuuksioon, jotta yöpyminen retkiteltan apsidissa (= teltan eteisessä) ei tulisi pienelle koiralle aivan yllätyksenä, kun teltta ensi kerran pystytetään tunturimaastoon. Pulmulla ei ole lupaa yöpyä teltan puolella, sillä teltan pohjakangas on tavattoman ohutta ja vaarana on kankaan rikkoutuminen mikäli teltassa säheltää pieni pihakoirapommi kynsinensä. Ja mikäs siellä apsidissa ollessa, kun fasiliteetit järjestetään kotoisiksi ja lokoisiksi. :)

Tarkoituksenamme oli patikoida Nuuksion Pöksynhaara-järvelle (hehheh, I know), mutta pystytimme leirin Ruuhijärvelle, sillä lähtömme viivästyi ja hämärä alkoi laskeutua ennen määränpään siintämistä. Leiripaikka osoittautui oivalliseksi. Paikka oli kaunis ja suojaisa - ja syrjässä Nuuksion "turistilenkeistä". Pulmu oli metsäilystä ja vapaana kirmailusta riemuissaan - emmehän ole aikoihin käyneet metsässä ja pitäneet Pulmua kunnolla vapaana.

Aluksi Pulmu oli kummissaan, kun isäntäväki kömpi telttaan ja hän jäi hyttysverkon toiselle puolelle teltan eteiseen talvimantteliin puettuna. Muutaman kerran Pulmu raapi hyttysverkkoa ja olisi mieluusti tullut peremmälle, mutta pian hän rauhoittua ja pesiytyi omaan makuupussiinsa. (Kyllä, Pulmulla on oma 4 euroa maksanut makuupussinsa.) Pidimme Pulmua varmuuden vuoksi remmissä, sillä apsidissa ei ole lattiaa ja teltan seinämien ali pääsee helposti livahtamaan omille metsäseikkailuille... 

Yöllä Pulmu nukkui rauhallisesti eikä pyrkinyt ulos. Pulmulle ei talvimanttelin ansiosta tullut kylmä, joten senkin puolesta yö meni mukavasti. Itse nukuin melko kehnosti ja aina silloin tällöin heräsin tiirailemaan onko koira vielä tallessa verkon toisella puolella. Aamu koitti ja Pulmu antoi meidän nukkua kahdeksaan. Tällöin aurinko lämmitti jo mukavasti ja päivä oli valjennut kirkkaana ja kauniina. 

Pulmu kurkistaa ylpeänä valtakunnastaan - teltan eteisestä.

Aamupalatoimet herättivät suurta intoa pienessä koirassa. Kaasukeittimen kohina, puurontuoksu ja erityisesti mustikka-vadelmakiisseli houkutteli kovasti pientä koiraa. Parhain tuoksu tuli kuitenkin Pulmun aamupalasta eli kuivalihasta, joka turposi vesihauteessaan. (Kuivamuona sen sijaan ei olisi voinut vähempää kiinnostaa pientä koiraa.) Ruoan valmistelun aikana Pulmu purki loputonta energiaansa rantakalliolla tepsutteluun ja keppien jäytämiseen.

Onnenpäivä - metsä täynnä herkullisia keppejä!

Mitä siellä pinnan alla lymyilee?

Aamupalan jälkeen lähdimme mielipuuhiemme pariin. Minä hakeuduin mustikkamättäille ja Ossi aloitti virvelöinnin järvellä. Aluksi Pulmu oli minun matkassani, mutta kun rantakalliolta ensimmäisen kerran kantautui huuto "Kala!" - lyöttäytyi Pulmu Ossin kalakaveriksi. Se olikin hauskaa, sillä pienet ahvenet olivat paitsi merkillisiä ja mielenkiintoisia otuksia - myös hyvää syötävää, kunhan ne oli ensin perattu sopivankokoisiksi cocktail-paloiksi pihakoiraprinsessalle. 

Ossi, ahven ja Pulmu.

Keskipäivän jälkeen palasimme leiriimme ja istahdimme toviksi. Tällöin Pulmu uuvahti täysin ja asettui nukkumaan syliini. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun Pulmu on hyytynyt kesken seikkailun tai ulkona temmeltämisen. Ihmekös tuo, sillä vajaan vuorokauden verran eläminen metsässä, kirmailu, loikkiminen ja iloitseminen elämästä ovat rankkaa puuhaa paitsi piskuisille pihakoirille, myös ihmisille. Toivottavasti vaelluksella Pulmu oppii säätelemään voimiaan eikä heti polta kaikkea energiaansa päättömään säntäilyyn ja loikkimiseen. Minulle tosin passaa myös tämä sylivauvan paijaaminen ja leirissä lokoilu. :)

Pulmu päivätorkuilla.

Kotiin palattuamme itse kukin mönki päiväunille - ja koti on rauhallinen vielä illansuussakin. Tämä kaunis päivä metsän siimeksessä oli parasta mahdollista kesäantia. Sitä suurempaa seikkailua odotellessa ja nyt päivät voi laskea enää kymmeneen... :)